— Hän tulee yksin. Ja hän itkee, itkee, huusi Mizzi saliin kiihkeänä.
Tosiaan, Jultschin kirkkaat silmät olivat painuneet kuoppaan, poskilla oli kyynelten jälkiä ja kauhistuksentapaisesti hän piti turkiksilla koristetusta polkupyöräilijäkaapusta kiinni, jolla hän peitti vaaleanpunaisen silkkipukunsa.
Spizzari tirkisti häneen… Missä herrasi on, kysyi Spizzari.
Tyttöjen silmissä vilkkui paljon merkitseviä välähdyksiä ja katseita.
— Hän on mennyt, nyyhkytti Julia. Turkki liukui hänen hartioiltaan alas ja hän laski kätensä ristiin vatsalleen.
— Miten mennyt, kysyi Spizzari kylmästi. — Mihin hän on mennyt?
— Hän on mennyt, toisti Jultsch vaikeroiden, hänen täytyi lähteä Berliiniin, sanoi Julia purskahtaen itkemään, — mutta hän tulee takaisin, hän ei jätä minua tänne, hän vie minut täältä pois, vakuutti Julia vihollisilleen niin innokkaasti, että ne katsahtivat toisiinsa hämillään.
Spizzari kohosi seisomaan. — Mennyt, toisti hän ja hirvittävä ajatus syntyi hänen aivoissaan. — Hän on kai jättänyt sinulle rahaa?
— On, nyyhkytti Julia, kaivaen jotain esiin pukunsa neliömuotoisesta kaula-aukosta.
— Hän on käärinyt sen paperiin, minä pistin sen tänne, sanoi Julia rauhoittaen Spizzarille, luottavana huolimatta surustaan kyynelten valuessa hänen puhuessaan…