Näkyi palanen silkkipaperia, Julia aukasi sen, rouvan silmiin välähti iloisesti kultaraha. Rouva iski siihen… Kultaraha! —
— Mitäh? — Vaan yksi ainoa kultaraha? Rouva kyseli tiukkana.
Myös tuota rouva epäili.
Hän heitti sen kilahtaen pöydän marmorilevylle, sitten hän kiinnitti rillit nenällensä, katseli rahaa, muuttui sinerväksi kasvoiltaan, alkoi läkähtyä, hypähtäen yhdellä askeleella Julian eteen.
— Lehmä, änkytti hän, — miten sinä olet antanut vetää itseäsi nenästä, nauta? — Spizzari hosui raivossaan ilmaan.
— Hän on syönyt, juonut, elänyt komeasti, ja siitä hän antaa sinulle — vaan muistorahan, se ryönä, se riiviö!
Spizzarin ääni katkesi, raha kilahti lattiaan, hän nosti kätensä ja löi
Jultschia raa'asti kasvoihin tämän peittäessä ne käsivarrellaan.
Moniääninen kiljahdus, johon sekaantui kyselyjä ja hämmästyksen huutoja, kuului yli sen parahduksen, joka tunkeutui Julian suusta.
Jännitettyjä, vahingonilosta säihkyviä naamoja tanssi itkevän olennon ympärillä.
— Minä lähetän hänet putkaan… Minä lähetän hänet kruunun kyydillä kotiin!