— Minulla on enemmän hyötyä vaikkapa mäkimaijasta, kirkui Spizzari repien Juliaa hihasta.
Julia oli niin masentunut surusta, että antoi toisen menetellä kanssansa, miten tämä lystäsi.
Milada oli kohonnut seisomaan…
Kultaraha oli tuossa lattialla. Hän oli heti sen tuntenut.
Nyt hän olisi saattanut tarttua siihen, ottaa sen siitä, lymyttää sen välttäen pahimman iskun lyönnin… Hän ei sitä halunnut. — Siis oli Gust tuohon tähdännyt? Tällaiseen kurjaan kostokeinoon oli hän turhamaisuudessaan ryhtynyt… Hyvä, hänen piti saada se toteuttaa.
Milada käänsi harmaat ankarat silmänsä Jultschia kohden. Niitten kovuus heltyi, niissä välkkyi ymmärtämisen ja säälin ilme.
Muuan tytöistä kumartui alas. — Tähän on kaiverrettu jotain…
Katsokaa, se on… Jesus!… Tyttö vilahti Miladaan käsittäen kaiken.
Mutta Mizzi, joka haistoi jotain, repi rahan toisen kädestä… Voi sun, tämä on suuremmoista, nauraa hohotti hän, — käännellen rahaa: — Gustille Miladalta.
— Noh, mutta tuo on vasta uskollisuuden osoitus! Toinen huusi jotain toiselle. Tytöt selittivät asiaa liikkeillä ja sanoilla, he osoittivat Miladaa, joka seisoi tyynenä myrskyssä… Rouva tuijotti myös Miladaan tulipunasena… Irma, Winkler ja Mizzi kierivät naurusta tuskin jaksaen loitolla oleville tarkoin selittää tapahtumaa…
— Noh, nyt me käsitämme! Se on selvää, sanoi Keller tyrkäten
Jultschia, sinä olet ollut todella aika tollikka.