Aivan kuittina istahti Spizzari. Hän käsitti kaiken. Mutta mitä häntä moiset "rakkaudenromaanit" liikuttivat. Hän tahtoi saada rahaa. Jumalan kiitos, että tuo vintiö oli maksanut joka päivä ruokalaskunsa!
— Ja tuo lehmä oli saanut ajaa nahkaansa, mitä vaan lystäsi — ja mitä hänen vaatteensa sitten olivat maksaneet! — Tuollaista tiatteria! — Sellainen hylkiö! —
— Ei sinun sulhasesi ole liioin jalo, se täytyy tunnustaa. Hän vie sinut Berliiniin — varmaankin härkävaunuissa. —
— Olisin toki juottanut miesriiviölle pari pulloa miestä väkevämpää…
— Sen olisimme jokainen älynneet tehdä, — sanoi Keller vakavasti, — mutta mitäppäs tuo käsittää!
Milada palasi astuen Mizzin luo, joka ihan helli kultarahaa. — Anna pois, sanoi Milada lyhyesti.
— Anna nyt, sanoi Johanna häpeissään.
Mizzi antoi rahan liukua maahan pitkin hamettaan.
— Tuoss' on, — sanoi Mizzi hävyttömästi potkasten sitä jalallaan.
Milada kumartui, puhdisti rahan huolellisesti, asetti kaksi seteliä
Spizzarin eteen sanoen kuivan asiallisesti: Se riittää kai.