Rouva oli haukansilmällään äkännyt setelien summan. Se rauhoitti hänet heti. Hän katsahti moittivana ympärilleen ja sanoi: Älkää joka asiasta elämää nostako; Kollot! — Mars ylös! Pukeutukaa — voi tulla vieraita.
Iloisella päällä läksivät tytöt kasarmiinsa. He nauttivat siitä, että heillä nyt oli aihetta juoruta. Tällaista ei saanut kuulla joka päivä.
Jäykkänä ja liikkumattomana kauniit kasvot polttavina, kulmakarvat yhteen vedettyinä täytyi Jultschin antaa toisten tyttöjen kulkea ohitsensa. Joka sana, jonka ne hänelle viskasivat, oli kuin kova isku hänen sydämeensä.
Hänen sisintään kuristi, se vapisi.
Hän ei jaksanut äännähtää…
Mitä hän osasi enää sanoa?… Kaikki toivo oli mennyt… Kumpa vaan pääsisi yksinäisyyteen, — huoneeseensa… Siellä hän sulkisi oven. — Hän tietää nyt, mikä on hänellä enää tehtävänä… Oh, kyllä.
Syvä nyyhkytys tärisytti hänen poveaan.
Spizzari pelasti asemansa näytellen onnistuneesti äidillistä loukkaantumista:
— Noh, — mitä me nyt sinusta teemme? Sinä et sovi juuri mihinkään. Paha on hylätäkin sinut. Vieraat pitävät sinua pilkkansa esineenä, tytöt narrina… Miladan puoleen käännyttyään jatkoi hän: Uskotteko, että kukaan enää hänestä huolii? — Hän ei sovi paremmille miehille, — hän ei kehity tässä ammatissa.
Kerran Spizzarikin tunsi olevansa pulassa.