Neljäntoista päiväisen oleskelunsa aikana Punatalossa oli Jultsch auttamattomasti epäonnistunut. Eikä häntä voinut kadullekaan ajaa; hän joutuisi poliisin käsiin, jonka kautta tulisi ilmi, miten Bacher oli hänet tänne houkutellut.
Häntä ei voinut edes lähettää muualle, — vaikka tuo olisi muuten ollut paras pelastuskeino. Spizzari oli sitoutunut isän kanssa; mitä tuo juopporatti sanoisi tullessaan kaupunkiin, kun hänen tyttärensä ei enää löytyisi. Lisäksi oli Spizzari iloissaan Julian kaappauksesta lupautunut säännölliseen rahanmaksuun isälle… Isä piti suunsa kiinni, niinkauan kuin sai rahat, mutta sitten… Nämät ajatukset risteilivät viekkaan rouvan aivoissa.
— Miten tästä selviydytään? kysyi rouva surullisena Miladalta.
— Kuulkaa, rouva Spizzari, sanoi Milada, — antakaa hänen tehdä työtä. Dolly ei jaksa enää tehdä kaikkea. Julia saa tehdä muut työt, kun Dolly tarjoilee. Te säästätte apu-ihmisen palkan. Juliahan on siisti ja vahva… Mitä tuumitte?
Rouva Spizzari heilutti päätään. Tehdä palvelustyttö Juliasta… Hm… Se oli hetkellisesti ainoa pelastuskeino… Ja se oli oiva pelastuskeino!… Melkein se oli erinomainen… Pariksi viikoksi… vaikkapa kuukaudeksi… mietti Spizzari, — silloin on juttu melkein unohtunut ja tyttöä voi jälleen käyttää.
— Bon, (hyvä) te olette aina järkevä, rakas lapsi…
— Mene, ota vähäset tavarasi ja lähde vinttikerrokseen… Siellä hän voi nukkua — ja jos tarvitaan, voi hänet hakea sieltä… Kiitä neitiä tuossa ja lakkaa hulluttelemasta. Spizzari soitti portinvahdinrouvan perään, joka paljoa merkitsevällä virnistelyllä kuljetti Julian pois.
— Mutta mitä sanotte tuosta miesriiviöstä, sanoi nyt rouva häikäilemättä, — hän pitää lystiä yhden viikon meidän kustannuksellamme! — Eikö niin? —
— Lapsellisuuksia, rouva Spizzari, vastasi Milada hymyillen, antaa asian hautaantua. Senjälkeen läksi Milada pois.
— Se oli sinulle oikein, ajatteli Spizzari ivallisesti Miladan mentyä.