— E-en, minä en rupea porttolatytöksi, — sanoi komea solakka Rosa päättävästi pudistaen vaaleaa hurripäätään, — minua ei narrata. Dresdenissä sain asiasta vihin ollessani Aschermannilla. Ei ole siellä edesvastuuta, totta kyllä, mutta ei voi myös mitään itselleen kokoon saada. Ja kun sairastut, niin emäntä heittää sinut kadulle… Itse voit ehkä vielä jotain yrittää, mutta porttolasta ei apua lähde…
— Ole vaiti, ihmisellä on aina "mahdollisuuksia" — Sen sanan oli Lorinser oppinut Olympialta ja se herätti huomiota. — Porttolaan ei enää haalittu miehiä kadulta… ainoastaan hyvin puettuja, varakkaita miehiä kävi siellä… Hyvää muonaa sai vetää nahkaansa… Mahdollisesti saattoi päästä ylöspäinkin. —
Fritzerl, — pieni pörröpäinen tyttö-epana pyörein punasin huulin, joita suuri haavanarpi rumisti, — tiesi kertoa eräästä puolalaisesta juutalaistytöstä, jonka muuan kreivi oli pelastanut porttolasta ja peräti laillisesi nainut… Yleensä kävi tällaisissa laitoksissa vaan ylhäisiä herroja. Nämät olivat mukavampia kuin katukundit, jotka tinkivät joka guldenista… Eikä noista yksityisistä kundeista ollut mihinkään. Väliin panivat toimeen rettelöitä, ja pakenivat yleisessä sekasotkussa jättäen laskunsa maksamatta. Ja ajatelkaa tätä ikuista kinastelua vuokramatamin kanssa… Aina piti avata pussinsa ja hyvittää noita emäkurvia… Muuten oli niitten suu senkin seitsemässä viurussa… Ja sitte oli pakko käydä poliisia hellyttelemässä… Oi Herra Jeesus, kaiken päätteeksi sai sittenkin muistutuksen… Mutta tällainen ylhäinen porttola-rouva se osaa järjestää asiat hyvin.
— Tällainen ylhäinen porttola-rouva, — sanoi ivaten Hatschekse — vaatii teiltä sellaisia asioita, että hiuksennekin nousevat pystyyn sen kuullessanne.
Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten. Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään. Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä yleisessä hopussa.
Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos tuo juutalaismuori ei huoli hänestä — niin soromnoo!
Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat kyselyt… Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä raskasmielisyys.
Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. — Juo — sanoi hän, — jos pelko on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.
Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän tutki heitä.
Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.