Goldscheider nousi seisomaan. — Katariinan silmät säikkyivät. Hän astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: — Me emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. — Meillä on vuokrasopimus, — sanoi muuan toinen.
— Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.
— Olen sen heille selittänyt — armollinen rouva, supisi Lorinser, — mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. — Hän nyökäytti päätään innostuneesti.
— Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? — Goldscheider napitti takkinsa. — Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle hänen allekirjoittamansa paperin. — Siis…
Katariina astui hänen eteensä. — Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa. — Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä. — Minulla on lapsi. — Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä katseita, — ja tuo kuuluu myös minun seuraani, — lisäsi hän kotvan kuluttua hiljaa.
— Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. — Mutta kuinka vanha lapsesi on?
— Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. — On tyyni lapsi — ei häiritse ketään. — Osaa jo askareita tehdä. — Eikö ole totta? — Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa. Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:
— Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa tehdä työtä. —
Katariina tuijotti Jankaan. — Mitä tuo tarkoitti?
— Poliisi ei hyväksy, että — koululapsia pidetään tällaisissa taloissa — lausui Goldscheider sanojaan punniten.