— Syksyllä, vastasi Janka, — on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi ottaa palveluspaikan täällä.
— Noh, saatte ottaa hänet silloin, — sanoi Goldscheider lyhyesti ja nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen häneen.
— Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan viidentenätoista päivänä. — Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli Goldscheider poistunut.
Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. — Punatukkainen ruoja! — kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin. Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.
Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului Gisin ääni kuin trumpeetti. — Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja liinavaatteita, silkkipaitoja — jotka eivät maksa kantajalle ei guldenia, ei groschenia, — kyllä sen kärsii.
— Niinkö luulet, — pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli "toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, — saatpa nähdä, mitä ne maksavat, nuo koreudet, nauta!
— Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi sittenkään mennyt porttolaan, — ylvästeli Rosa. — Yölinnuiksi meitä haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään lasketa. —
Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko hän voittanut pääarvan vai eikö? — Hän ei oivaltanut mitään. — Ja entäs Janka — mihin hän nyt häviäisi? — Mihin hän lopulta joutuu? Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi toisia.
— Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, — sanoi
Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.
— Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, — yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää rakkaat ystävät?