— Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa hyvänsä. — Mutta meistä — täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat harvinaisen herttaiset. —
Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti, niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman yksilöllisyytensä mukaan.
— Kuuleppas, — sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi voivotuksiin ja vinkumisiin, — sinun ikuinen romaanikertomisesi on tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet onneton.
— Tahtooko kukaan teistä tanssia, — kysyi rouva kerran.
— Minä tahdon, minä myös, — kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma, eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.
Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne ketään huvittaneet.
Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle "Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin. Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, — ja pilli heilui aivankuin hän oli nähnyt herra Charles'in tekevän.
Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. — Aivan uusi ja rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus, joka sai silmät säihkymään, — mielet melkein riemastumaan, ja puheet vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja hymyili aikeensa onnistumiselle.
Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä. Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.
Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. — Hän oli nyt irti kaikesta. — Hänellä ei ollut enää minkäänlaista menneisyyttä. — Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. — Hänen kostonhalunsa oli kuollut. — Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. — Hän tahtoi näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. — Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen luonteensa oli tullut kylmemmäksi. — Hänen kaunis, hienojänteinen ruumiinsa hurmasi vielä miehet. — Ja hänellä oli täällä, — niinkuin ennen kadulla, — alituisia, melkein uskollisia ostajia.