Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.
Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. — Hän katsoi hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä ja säilyttivät yhteen ommeltuina.
Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän viiniä huoneeseensa.
Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen", joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen jalkojaan ja vatsanpohjaansa.
Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa. Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon lapsiruumiinsa.
Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa, jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. — Lapsi oli arkana sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi tummissa, liikkuvissa kasvoissa… Äidillä oli yllään silkkinen puku, komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen… Tuskin hän olisi huomannut Miladan… Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi rappusia ylös, sanoen:
— Kattos, tuossa on likkasi…
Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen kotvasen kuluttua:
— Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. — Sitten hän kokosi kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään… Enempää hän ei virkkanut Miladalle.
Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.