Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan alle… Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat hänelle yhtä hyviä.
— Te erehdytte, rouva Polifka, — niissä on kyllä ero, — vastasi Milada pikkuvanhana ja varmana… Portinvahdin rouva, joka piti tuosta näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat äitinsä huoneeseen.
Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. — Hänellä oli peräti tapana hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt tervehtiäkään. — Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen Lorinser'in aikana.
Lapsi näki tuon ja suri sitä. — Hänen syvästi juurtunut suuri ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi, rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:
— Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on yhdentekevää. —
Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:
— Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! —
Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä runsaasti takaisin.
Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta, jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää — voinut mitenkään saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.
Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. — Se puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi: