— Minä en tarvitse sinua!
Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa. Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen. Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne ylös.
Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä kiusasi. — Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen vanhaan — ja heti paeta. — Muuten äiti haukkui. — Yksin, ajatteli Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.
Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa, saada lohduttaa…
Se on oikea korppisikiö — sanoi hän Miladasta Olympialle — se myy minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon…
Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta, se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä talossa.
Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa", höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan yksinäisyyteen.
Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti — jäi lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.
Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.
Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin huoneeseensa, — johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. — Oliko hän laimiinlyönyt jotain? — Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider saattaa hänet sellaiseen häpeään?…