Tohtori Robitschek pudisti päätään. — Keksikää keino, Judes, — sanoi hän vakavana.
— Rakas tohtori, — vaikeroi Judes, — minulla on vaan yksi poika, mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. — Onko tyttö niin korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. —
Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. — Puhuuko poikani? Sanooko hän jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja tyhjäntoimittajajoukkoa. — Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? — Mutta äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. — Myrskyisen kohtauksen jälkeen äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa — ja nouti Elisen kellarikerroksesta taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.
Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: — Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta ette olisi hommanneet sellaista Davidille. — Mutta minä vedän viivan laskujeni yli myöntyen.
— Te teette oikein lapseni, — vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. — Sitten vietettiin Elisen ja Davidin häät.
"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa astui nuori aviovaimo.
Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää, täällä oli liinavaatteita, — puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa. Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla, jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat, ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti Davidille: — Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? —
Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa tottumuksen voimalle. — Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan, kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.
— Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, — en pety, ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, — kuiskasi hän Davidille. Elise hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.
— Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle, kun hän on taloon tullut, — valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: — Minä sanon teille jotain. — Hän tekee kyllä työtä, — hyvä, mutta ketä varten hän rehkii? — Minuako varten? — Mitä minä enää siitä hyödyn? — Mitä minä tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin asti olen kaikki itse hommannut. — Siitä asti, kun tuo on ollut talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" — Kysykää häneltä! — Ja poikaani! — Rakastaako tuo häntä? — Oletteko te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? — Ja sellainen hyvä aviomies kun David on!… Jumala on oikeutta rakastava, uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!