Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka, maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.
Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan, synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. — Vanhus piti lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa: — Se on aivan Davidin näköinen. — Elise hymyili: Hän antoi tytölle nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.
Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone, valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David, tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa. Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä. — Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan johdolla. — David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään sieluunsa. — Hänen lapsensa oli hänelle vieras. — —
— Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? — Varpaillaan hän meni lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty palvelijatar katsoi lapsen perään… Isä, — sanoi pienokainen kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan irti:
— Alma Lucie! — Hän melkein pelkäsi lastaan.
— Mitä tästä koituu, — ajatteli hän usein ahdistunein mielin, — ehkä tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? — Hän oli puettu pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä… Oliko hyvä tehdä lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään muu mailmassa.
Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.
Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.
Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun, josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana. Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.
Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.