Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle, hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.
— Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, — kertoi Elise iloisesti.
— Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, — David huokasi.
Älä tee siitä pakanaa!
— Noh, mutta David, — uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.
— Miten haluat, — mutisi hän lisäten, — hyvä on, että se on tyttö.
Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.
Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri. Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli syntynyt ja miten hän eli — siellä hän oli vaan Alma Lucien little mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma Lucie itse.
Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä liikeyrityksillään.
Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli. Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa, elää uutta tyyneempää elämää.
Usein — usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat, kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä päässä näki sädekehiä. — Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa, kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen menneisyytensä päätodistaja. — Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä kertaa toimia yksin, irti kaikesta.