Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi ainoastaan hän — äiti — kulkea.
Kolmas osa.
Viisaustieteilijä.
Johdesana:
Kukin voipi elää hyvin, jos ei petä itseään. Lankeemuskin silloin syvin saattaa kaikki kestämään.
Goethe.
Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. — Vai niin, sinäkö se oletkin! — sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään sinne tänne. — Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut poskilta?
— Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, — vastasi Milada asiantuntijan tavoin…
Dubbe nauroi huvitettuna. — Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza [Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. — Dubbe tarkasti peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. — Kas kyyneliin sammuvi silmien loiste, — mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. — Ei tee mitään!
Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset silmät suurina. — Minä teen sen, Milada, minä teen sen. — Hän hyppäsi pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.