Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. — Mutta miettimättä sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan huonetta, — jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. — Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli tarttunut kauluspitseihin. — — — Sellaista porsasmaisuutta! — Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. — Mutta siitä täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita, jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. — Ihan kuin minun olisi silloin helpompi järjestää ne, — ajatteli Milada. — Kaikkialla oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. — Huoneessa! Vuotappas! — Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana päivänä? — Sen jos rouva tietäisi! — Aurinko paistoi kirkkaan räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. — Milada kiversi hihansa ollen täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa juoksuaskelin ja mutisten: — Mitä minä nyt teen? — Kaikki on mennyttä. — Nyt — — nyt siis olen täysin rappiolla. — Taivaan Jumala! — — Miks'ei hän laske minua irti? — Minä tulen täällä hulluksi, — eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi, hulluksi!
— Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, — vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden puhdistusvehkeet kädessä. — Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta tämä oli pahempaa laatua.
Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. — Sinä, sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli! — Dubbe heristi nyrkkiään. — Ja hänellä oli apulaisia ja niitten kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. — Suuri Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! — — —
— Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha, — paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, — teidän pitää se nähdä, — on täällä paras olo. — Muista tällaisista sanoovat toiset…
— Toiset, siinä sitä ollaan! — He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en kuulu teikäläisiin. — Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä. — — Minä haluan päästä niihin takaisin. — Sen hän kirkui ottaen kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. — Neljä sataa guldenia olen velkaa! — Ja miksi! — Senkin peto, sielunkiristäjä, hirviö! — Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille muka velkaa… Ja hän sanoo pelastaneensa minut! — Mistä? — Miten! — Minä tahdon korvata kaikki. — Tässä on sitoumus velastani. — Öinen ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. — Dubbe lensi taas epätoivossaan edes takaisin huoneessa. — Nyt on kaikki liian myöhäistä. — Siihenkin on aika umpi mennyt. —
— Lupauksilla ja velkakirjoilla, — sanoi Milada hymyillen ja opettavana, — ei rouva Goldscheideriä taivuteta.
— Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme englannin kieltä. — Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. — Tuo ei laske minua pois täältä. — Hän tahtoo tappaa minut! —
Ovelle kolkutettiin lujasti.
— Koettakaa nukkua, — kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.
— Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. — Minä kirjoitan hovineuvokselle. — Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa… Minä olen siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää…