— Mitä iltaan tulee, — sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan kasvoja. — Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.
Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti päätään ja poistui.
— Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, — maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.
Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.
— Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat hälvenneet, — ajatteli hän apein mielin. — — Jono uusia mielikuvia syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä, vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, — ainoastaan lomaa, ei työn rasitusta,… rahaa, — ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta, suurta, valtaavaa. —
Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri… Hän huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen… Hänen jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista, jotka hän äsken oli pessyt…
Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit, jatkaakseen työtänsä, — huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli häntä päätään pudistaen.
— Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, — tunsi tämä alkuperäinen olento sielussaan.
Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä tehtäväänsä.
Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen ja punasen lettinauhan.