Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten, pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.
Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.
– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo Elma viivytellen, mutta varmasti.
Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.
– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.
Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.
Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä kansoja.
Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.
– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.
Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.