Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.
Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei enää syki.
Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.
Hän lopettaa.
Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset haahmut.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin haaksi hyökyaallon harjanteella.
Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!