Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.
Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli langennut.
Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin kone, – ajatus yhteen kohdistuneena – kapinan voittoon – ja taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.
Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma. Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.
Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen, se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta ryöstöjärjestelmästä.
Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.
Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään, onnistuuko kapina – vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei ole vaarassa – mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten on toisin laita.
Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää hänen tuskansa – ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin raskas olla.
Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet –- aseet mukana. Suomalaiset – punakaartilaiset – marssivat Viaporiin taistelemaan rinnan venäläisten kanssa.
Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten – tosiaatteellisten ihmisten välillä.