Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa, että rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta värisivät.
Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!
Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.
Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan, esimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi iso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla "loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä iso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia ivasanoja.
Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista, joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.
Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.
Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin iso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon pilaantuneista hermoista.
Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi, olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, – nyt hän oli Suomen ikisuru.
Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä poroporvareita.
Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa eno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.