Ihmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin itse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan raamatuntulkintakahakassa hävisi.
Elma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi iso-äidin opetusta.
Elma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen, hän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.
Elma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.
Koulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut palavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan itsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan sankareita v. 1808–1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin kiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen Porvoon valtiopäivillä.
Se oli Suomen kansan onnen lähde – itsenäisyys ja toinen onnen ehto – oli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.
Lähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen aatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi muotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.
Ylioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta ihanteelliseksi maaksi.
Suomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä Elma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden sankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti saada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien kesken. Se oli Elman elämän periaate.
Mutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt ruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja kuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja suojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi Elma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa kirjoistaan.