Jumala kansan mielen kääntää,
Kallistaa epäjumalat,
Ja niiden templit maahan vääntää:
Ne koht' on muinaismuistelmat,
Joist' uusi polvi kammostellen
Hirmuisen sadun nähdä voi
Myrkystä, joka ahmiellen
Vuossadat Suomen mies jo joi.
Suloiset ovat Suomen ajat
Kidasta pedon päästyään,
Kun sortuu juomain puolustajat
Ja mahti julman joukon tään,
Kun myrkkyhöyryt ovat poissa,
Ne, mitkä myrkyttää nyt maan,
Ja vilja kasvaa peltoloissa
Onneksi, terveydeksi vaan!
Pimeyden peikko.
On kadotuksen kuoppa syvä.
Siit' astuu enkeli — ei hyvä —,
Mi janoo vertä ihmisten.
Arvossa kuninkaat hän voittaa,
Miljoonat häntä kunnioittaa
Ja suitsuttavat hänellen.
Hän hyökäiseepi maailmahan,
Vangitsee sielut matkallahan
Ja ruhjoo kaikki kuolohon.
Jumalan kunnia hälle suodaan
Ja monet kalliit uhrit tuodaan:
Hän häijyin epäjumal' on.
Lait yksinään hän maille laatii,
Vallatkin niiden alle vaatii.
Ei häneen pysty miekkakaan.
Hän uhkaa niinkuin jalopeura,
Hän viettelee, ja kaikki seuraa
Riemuiten häntä — kuolemaan.
Maat täynn' on hänen kirkkojansa
Ja pöydät hänen kuviansa
Ja kaikki paikat urhoitaan.
Mökeistä, palatseista kantaa
Hän kalliin veron; kaikki antaa
Mielellään uhrin hälle vaan.
Hän antaa maistaa julmuuttansa:
Vähittäin polttaa palvelijansa,
Pois ottaa miehen voimakkaan,
Isättömältä leivän ryöstää,
Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä,
Ja riistää toivon kokonaan.
Hän veljeysliitot solmeaapi,
Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi,
Katkaisten siteet hellätkin.
Hän mestari on murhaamassa
Ja viljelykset haaskaamassa,
Kädessä kalman vikatin.
Hyveistä saa hän pahan tunnon,
Siis ryöstää miesten maineen, kunnon,
Kurjiksi orjiks heidät saa.
Tuskista vaimon viis hän piittaa,
Vie miehen mielen ja vain viittaa,
Niin koko huoneen hajoittaa.