Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen kertaan.
Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, — toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä, paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä, mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on runsaasti — mutta mitään ei uusita.
Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat. Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!
Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden, etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani — ja vaikka vielä kunnianikin!"
Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä — höylätä uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia — olihan heillä talvisin vapaata aikaa ja vakinainen vuosipalkka.
Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan Patnofin omaan taloon.
* * * * *
Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan — oikeastaan kai sydäntään — ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto sen jälkeen!
Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia, pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia, joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva, jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. — Tämän lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen piiriin, tekivät ristinmerkkejä — vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan, se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään — ja lauloivat venäläisellä messuäänellä — matkien suuren herransa kumeaa venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:
"Naskali katkes naskali katkes — vooi te poian pierkeleet!"