Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.
Piha on nurmettunut.
Kaikki käytävät ovat kadonneet.
Kaivon kansi on ränsistynyt.
Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet, vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.
Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä, että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun sammuminen johtuikin.
Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta, eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" — Ja kun lapsista kasvoi aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä, ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.
On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko
Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.
Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja perunoita.
Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa. Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa, vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!