Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä, kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.
Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat kukkivat ja tuoksuivat.
Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä, aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni — ja näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.
Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.
Se oli hänen tapansa.
Pian hän sai katseltavaakin.
Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja loistonpäällikön ja -vartijain asunto — muuta ei saarelle sopinutkaan. Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.
Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin — nuoremmaksesi — eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."
Heikki katseli.
— Totta on. Masina siellä on — ruunun masina. Eikä tämä mikään muu ole kuin "Sextantti". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on täälläkin — vielä se ennättää tänään tännekin.