* * * * *
Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli koolla.
Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin, koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja rikas herra Patnof ja sanoi:
— Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan — ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni — ylen pieni! Kirkkoherra on suurempi — kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja suntiota! Mutta minä! Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen! Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.
— Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki, sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään perustelemaan.
— Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!
Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin, vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". — Itse mielestään hän ei ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen — niin, niin. — Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan, murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi kotona! Muuten vain iloinen — niin, niin — ja hän uskoi sen, mutta sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle: "Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof! Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota, kolkosti kumajavaa kotiaan — lähteä talvimustalle merelle jahdillaan, purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan — kuudentoista tunnin matka vain! — Tallinnaan! — Tallinnaan! — sivistyneiden ihmisten pariin — jättää loisto vartijavanhimman hoitoon — niin — pois täältä! — pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! — Oh — sa Jumal! — — — kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet palaamaan jälleen toisten seuraan.
* * * * *
Kesä oli saapunut.
Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.