Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.
Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin — on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.
Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.
Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!
Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:
— Katsohan äiti! Mustia sormuksia!
— Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!
Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:
— Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus — niin.
— Muija-paran?