— Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin — mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi — vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä — kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!

Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. — — —

Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.

Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.

Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan tyttöjä.

Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta — että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.

Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.

Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.

Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa…" osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin — kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä — sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla — kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:

— Läheksä hylkeenpyyntiin?