— Sinun kanssasko?
— Minun, minun,
— Milloin?
— No vaikka heti.
— Lähenhän minä.
Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.
Mutta Aapram oli — hän oli kuin sairas.
Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa asiaa!
Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.
Kevät oli jo pitkällä.