Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.
Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.
Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.
Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.
Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.
Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan — nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen — yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.
* * * * *
Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.
Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.
Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.