Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli — näin odottamatta ja valmistelematta — ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen — hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:
— Tule illalla kirkon portille — Elsa — kello kymmenen!
— Kirkon portille?
— Niin.
— Mitä varten?
— Muuten vain — juteltaisiin.
— Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!
— Ei nyt. Ei se nyt sovi.
— No, kun ei sovi, niin ei sovi. — Minä menen illalla muuanne.
— Minne?