— Mitäs se sinuun kuuluu!

— Sinä olet vihainen — pahalla päällä…

— Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!

— Aina?

— Niin.

Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa nauroi.

He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.

Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. — Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:

— Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?

— Sinähän et tahdo!