— Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.
Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:
Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas — totta puhuen riitainen! — Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään — eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" —
Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.
Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.
Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.
Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.
Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.
Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.
Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.