Miehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat jalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät väkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää heiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman, urahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta huutaa: "Kovast, kovast, kovast…", niin että korvia huumaa. Sen kuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti vettä, vauhdin ja "Kovast, kovast"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto huumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin aina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä leviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista tervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen. Aapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se silmänräpäys on tullut — on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden aluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä ajatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan ollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi "Meretär", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: "Muija-parka".
Kaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.
Vanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:
— Mitäs sä mies oikein meinaat?
— Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!
— No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin "Muija-parka" — saamari vie — en paremmin sano! Hullukos sinä olet! Eihän tuo ole mikään veneen nimi! — — —
Jaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.
Rannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen ne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen sinne.
Ketjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti hätääntyneen näköisenä.
Hän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa: