— Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on meidät jättänyt.
— Mitä haastat!
— Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät — kuollut. Voi, voi!
Tule sisään pian.
Elsa makasi vuoteellaan hengettömänä — autuas hymy kasvoillaan.
Heidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi ja potki peitettään.
Aapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja istui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina hautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta. — — —
Pieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa ruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä, sitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä sukulaisia — kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä kohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä, ja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä kuiskittavan jotain "muija-parasta" — tarkoittaen sillä sekä häntä, jota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti ankkuroituna satamassa. — — —
Kuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei tullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt jaalasta, jota kansa tosissaan hoki "Muija-paraksi" — nuo tunnottomat ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli sotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa nimi.
Syksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli yhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei enää ollut olemassa.
* * * * *