Äiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli tyttärelleen:
— Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä tiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä kaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken muun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni köyhyydessäkin.
LANKUT TAI HENKI!!!
Toos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.
Mitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo paljon.
Toos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.
"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa kutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko", esitteli Jutta itsensä.
Hän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta joutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan kerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.
Se tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole — enemmän kuin muillakaan saarelaiskesillä — vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan tapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.
Sinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.