Kun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan elämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on siksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä nimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.
Turskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun toiselle viikolle.
Valoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä alkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo saamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan rahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana — paha enne! — poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.
Puhalsi itätuuli.
Päivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta verkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja ajautumaan virtain mukana.
Tämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta länteen.
Heikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten lounaaseen.
Moottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili köyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.
Toos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen purjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.
Venhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää ainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään entisellä nimellä — ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.