Se oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen maston nokkaan asti moottori.
Masto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Se oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä purjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan estämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa höyrylaivoissa.
Yöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn purjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli heilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta vasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin isomman aallon taakse.
Jutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen merkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.
Verkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas ollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu niin lähellä, että verkot olisi vedettävä.
Joku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että "Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan — ahaa, siinähän tämä on itsekin…" ja siitä asti — kiusallakin — kuljetti Toos-Jutta moottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä hän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.
Purje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt olla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta kuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi. Jutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa ja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että sattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat kiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä antaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei kumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se oli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa oli koskaan syntynyt. Haapio — nimittäin Jutan moottori — käyttäytyi yhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se heitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä kiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa, pääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä. Toisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja ryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty varjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi sen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon alla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen sikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä väliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan suoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä kaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.
Alhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa saalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.
Meri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.
Uneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt korkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi muutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei myrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa hiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.