Myrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät riuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä millänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat. Toos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja makuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja saamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa heilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän saavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas höyhenvuoteellaan.
Pian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.
Toos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt yöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi kuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja läpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.
Idästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen pyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko synnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.
Höyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli korkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi kupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden sitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut sivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset pohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka hetki.
Jytinä selveni selvenemistään ja — omituista kyllä — äkkiä lakkasi kokonaan.
Sillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin, joka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista unta:
Toos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai jotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia pöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä — Jutta pöydän päässä, jaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs virolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi "Oh sa Jumal!" minkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun Jutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi Juttaa olkapäästä ja sanoi, "Jutta, joudu pian! Kartanolla on varkaita!" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: "Istukaa, hyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan ensin ajan ne roistot pois pihalta!" Hän käveli ovelle ja työnsi sen auki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita ajamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti ulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan lähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla kohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa voimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi erottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti olevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla toverinsa, joille sanoi:
— Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen kohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä luultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori käymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan päämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran varoa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!!
Toos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen silmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi: