Hän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut verkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja keitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan niin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.
Aamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä röystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita, edesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja tarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole enää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt läpi pitkät ajat — pitkät vuosikymmenet — ja tästäkin kesästä kaikki viikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy — syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta totisesti häntä hiukan viluttikin.
Syksyä se merkitsee!
Sitä se merkitsee.
Ja niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa, tarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: "Kyllä sinä kestät vielä monta vuotta — kestät sinä!" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan päähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti lämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen, jossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo pilkkomaan.
Hän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen jännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin vaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: "Olehan nyt siinä — taas — huomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas sahataan! Sahataan, sahataan!"
Hemma tulee katoksesta päivänvaloon.
Silmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.
Talvea se tekee!
Hemma katselee ja kuuntelee.