Savu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi näkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu — Sannan muotoinen. — Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle näytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!
Siihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua — vuosikymmeniä — ruostua ja katua kuin minä itsekin.
Mutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!
Ei sinulla mitään ole!
Olet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat loppuasi!
Toistahan tässä on minun!
Hemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä ylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.
Hänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen, nyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.
— Mikä holvetti tuon on siihen raahannut — jalkoihin! ärähti Hemma, kumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi sen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.
Aamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.