Tätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut ja jäi vanhaksi pojaksi.
Se oli pitkä historia!
Siihen sisältyi vuosikymmeniä — muutamiin sanoihin, joita ei voinut koskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet — pitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan rakoon.
Melkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli syvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa kärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!
Mikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat mieleen piikaväen — vanhalle miehelle?
Paksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin — vuosikymmen toisensa jälkeen — kuusikymmentä vuotta.
Ennen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! — ja se oli olevinaan jos jotain — paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt kääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä vuotta! Minä olen rikas! — — —
Siihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa hylkeenpyyntiin — ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.
Nuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin — vielä enemmän olisi minun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa vastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani — voimaa ja vikkelyyttä sillä pakanalla oli! — ja sanoi näinikään: "Mitäs sä meinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!" — En näet ollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja pyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan kääntyä.
Tulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.