Kylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!
Ruoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.
Ei siltä ole tallella mikään — saatikka nyt tämänlainen vanha viikatteenterä.
Kesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen seuraavat toinen toistaan — vuosi vuodelta.
Ihmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.
Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee — ja rakennukset harmaantuvat ja sammaltuvat ja painuvat maata kohti.
Pitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla köllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran käsiini! Vielä kerran — niin niin.
Muistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka sinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!
Viilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin tytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket hohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni kilpaa. Äh!
Itsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti — "äh!" kun hänelle johtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut mieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten, niityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut palkakseen — naurut ja ylenkatseen — ylenkatseeksi ainakin Hemma selitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.