Pitkä aika meni sahan hakuun.
Sitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. "Pihkaa on joutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? — Ne ovat niin pihkaisia — nuo kuusenrangat — ja oksaisia — ja oksat kuin vaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen muu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä sahaa… Tarkemmin täytyy katsoa!"
Sahanterä asetetaan rungolle.
Sitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä — syövät vielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.
Tuosta noin!
Vähän liian pitkä pölkky — eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen
— Polttakoot lyhemmiksi — ei tässä auta katsoa!
Hemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan kämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.
Saha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden vaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo — veto ja pienempi siraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan hyppysellinen sahajauhoa — oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle lemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan kauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin sahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen päässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja kantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä — kohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui lentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla, että olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska se on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.
Kun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan viikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut siinä jo vuosikymmeniä.
Hemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.