Näihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä, eikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei tietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys, reumatismi tai muu.
Hemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan, mitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin — nuorempi väki ei häntä ymmärtänyt.
Hemma oli vanhapoika.
Läheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä asuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain syystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui sukulaisistaan erossa — paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja toimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan vaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja leipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko talon polttopuissa.
Kerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo auringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan pituisia pölkkyjä.
Häneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina pukille — siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka pukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän korkeimmille kerroksille — entisinä aikoina! — Ensin rangan pää sahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se kulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin pituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan hyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. "Ähä — sinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa vanhemmallesi!" — Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen yksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi kovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties kuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään itsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle ja kaikelle.
Ranka oli sahapukilla.
Ei tuntunut heiluvan yhtään.
Lujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.
Vanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla veistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma tarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut lähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa pystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata — terä olisi särähtänyt kiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.