— Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille Kaapelle, että "Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen moottorin ja ryöstää lankut!" — että "Olishan me tultu toimeen ilman näitä Toos-Jutan lankkujakin!" ja että "Eihän varastetulla ja ryövätyllä tavaralla siunausta ole — ollaanhan se jo koettu!" ja paljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei ole! Ei ole!
Lopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että lautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja kun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se on hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista tomumajaa.
Emäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän taivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli kylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.
KIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ
Kiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli vain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi säännöllisesti joka vuosi. — Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen nimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan käräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä nähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain joskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja valaan voi luottaa.
Hänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla kivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen takana meri ja saaren satama mastoineen.
Pihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata. Kivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia — kissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia kissankäpäliä.
Pihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu: ikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat pienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo vuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa sateenkaaren väreissä.
Pihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin parikymmentä askelta leveä — länsipäästään tuskin kymmentä.
Metsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi. Uloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain, Hemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa. Sitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina. Nykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään navetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä rakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät nykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä heinää ja joku kuusentaimi — toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle mastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli iso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena kelkalla vedellyt omasta metsästään.