Kajuutalla kotiin — niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa sellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja josta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa koko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se oli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois jaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko ajan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua sanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät kuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi, mutta hitonko sairaus sitä vaivasi!
Tai oikeastaan vaivasi — eihän terve mies sillä tavalla menettele, mutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. — Se selvisi vasta monta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan — ensin kotiväelle ja sitten muillekin — muun muassa minulle siinä joulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse tullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.
— Eikö hän mennyt naimisiinkin?
— Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi työhön maalla, mutta pelkäsi merta. — Menihän hän naimisiin, ja nuorena menikin — tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski elää vieläkin naapurien armoilla — yksinäinen lapseton leski kun on — käy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin pääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja verkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä tavalla vuodesta vuoteen! — Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa piikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!
Mitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe oli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina tässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi — sillä miehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille! Meillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa — Tapaninpäivä mikä lie ollut — kolme neljä miestä, Penna mukana — istui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin kuin eilisen päivän! Joka sanan!
— Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään — ja viimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään isomman tai pienemmän aluksen kannelle. "Sinne ne kerran menevät kaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin pienetkin!" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle saarelaislapselle: "Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet menevä!" — Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja ristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä rippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä ikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta: "Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä tee!" — huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa ja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: "Tämä ei ole minun julkinen mielipiteeni — muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule piikaväen ja papin tietoon!"
Koskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa siinä "Rakkaus"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet meren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee Markun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta miehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle Juonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä "Rakkaudessa" ja sen jälkeen minun kanssani "Merilinnussa". — Muistathan sinä sen "Merilinnun"?
— Muistan, muistan!
— Jaa — siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen tomulleen! — Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii ulkovesillä "Heila" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja toista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan Markun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten järjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai mikähän lie — oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä vaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy niihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa niiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä myrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen todistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui pillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden pienentämistä — muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan reivatussa märssyissä — ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös, panemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut vokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen — meritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja menettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset olivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta ei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko loppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu nuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee niistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. — Penna itse kerran, silloin joulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui itsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet Lyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina, ilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä ja sanoi: "Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu minkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli" ja niin sanottuaan mies katosi jälleen. — Penna maistoi vielä lasistaan, sytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: "Penna! Penna! Oleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!" — ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.
Sellainen mies se oli!